Eroista.

Ne, jotka tuntee miut edes jollakin tavalla, tietävät miun olevan tosi tunteellinen ihminen. Ja tää ilmenee varsinkin sillo, jos on kyse ihmissuhteista.

Tässä syksyn aikana, koulun alkamisen jälkeen oon kuullut kolmen parin eronneen. Viimeisin tälläsen uutisen kuulin tänään. Ja aina, kuulen näin tapahtuneen, oon tosi pahoillani kyseisen/kyseisten ihmisten puolesta. Tuun surulliseksi. Ja tähän vaikuttaa varmasti sen, ku ite tiiän, miltä se tuntuu. Ja se ei oo kivaa...

Jotenkin aina tällästen tilanteiden jälkeen, kun tilanne on ohi ja oon yksin, palaan siihen iltaan n. 8kk sitten, kun erottiin entisen poikaystäväni kanssa. Muistan tarkalleen sen tilanteen. Kellonajan, mitä tein just sitä ennen, mitä toinen sano, miltä tuntu, miten reagoin. Ja se tuo edelleen tunteet pintaan.

Tosin ne tunteet tulee muutenkin pintaan ainakin muutamia kertoja kuukaudessa. Varsinkin seuruntelun alottamisen ja eron päivämäärinä. Ja niiden lisäks myös muuten, koska hengataan samassa porukassa. Nykysin tosin menee paremmin enkä jokaisen yhessä hengatun hetken jälkeen itke. Joskus kylläkin. Mut se on varmaan ihan ok.

Tänää just mietin, et millokohan pääsen erosta kokonaan yli. Ehkä mie joskus.

Koulustressiä ja muita kuulumisia.

Siitä on taas ikuisuus, kun oon viimeeks tänne kirjotellu. Melkein 2kk.

Viime kerran jälkeen on kesätyöt ehtiny loppua, mut keikkailu samaisessa työpaikassa ei. Muutaman työvuoron oon käyny siellä tekemässä. Enemmänki ois ollu tarjolla, mut en oo pystyny ottamaan. Pitää olla aikaa kouluun ja muuhunkin elämään.

Koulu on vieny älyttömän ison osan tästä syksystä. On opparia ja sen lisäks parhaimmillaan kolmesta eri kurssista tehtäviä. Puuhaa on siis riittänny ihan tarpeeks. Ihan liikaa. Koulumotivaatio on nimittäin oikeestaan nollassa. Oikeestaan ainut motivaattori on, et haluun ulos sieltä mahdollisimman nopsaa ja päästä töihin. Työpaikkaa tosin ei oo vielä edes tiedossa, et hyvin menee! Ja koulutehtävätkin on kaikki ihan kesken, et pelkään pahinta valmistumisen suhteen...

Oon pyrkinyt viettämään vapaa-aikaa mahdollisimman paljon ystävien kanssa. Niin paljon kuin koulujutut antaa myöten. Tai nooh, ehkä oisin voinu tehdä tehtäviä vieläkin ahkerammin, ovat nimittäi niin pahasti kesken. Mut ei kuten oon sanonu monesti, niin en käy tätä koulua sen takia, et menetän henkeni.

Kotonakaan en ehtinyt käymään kuin nyt. Oli 1,5kk etten käynyt vanhempien luona. Ja se oli ihan liian pitkä aika. Katoin kalenteria ja totesin, et nyt oli pakko tulla tänne. Seuraava mahdollisuus ois ollu vasta kuukauden päästä ja se ois ollu ihan liian pitkän ajan päästä. Ja maisemanvaihdos on tehny älyttömän hyvää! Oon pystyny rentoutumaan ihan eri tavalla ku jos oisin ollu vaan viikonlopun Espoossa. Oon saanu nähdä tärkeitä ihmisiä: vanhempia, veljeä ja kälyä, kummipoikia, kummitätiä ja serkkua, seurakunnan työntekijöitä ja lisäks myös yhtä (luokka)kaveria, joka muutti Lappeenrantaan kuun alussa töiden perässä.

Huomenna kuitenkin iskee taas arki, ku pitää lähtee illalla takasin Espooseen. Toisaalta sinne on kiva mennä, ku näkee taas ystäviä siellä, mut toisaalta haluaisin vaan jäädä kotiin vanhempien luo. Täällä on niin hyvä olla!♥

Uusia ystävyyssuhteita?

Tänään (taas) havahduin miettimään, että miten ihminen saattaa tuntea ihmisiä pitkältäkin ajalta, mutta ei vietä heidän kanssaan aikaa vapaa-ajalla. Saattaa mennä heidän kanssaan samaa matkaa töihin tai kouluun ja sielläkin jutella, mutta ei ole heidän kanssaan muuten.

Ehkä on niin paljon muita ihmisiä, joiden kanssa tulee hengattua ja tehty vaikka ja mitä. Ei välttämättä oo aikaa tutustua paremmin ja viettää yhdessä aikaa muutoin. Ja se on harmi. Tai ainakin miusta on. Pakko kyllä myöntää, etten itsekkään pidä vapaa-ajalla yhteyttä kuin tiettyihin ihmisiin. Enkä kyllä paljoa ole ajatellut asiaa, että miksi se menee niin.


Tein tänään toisin. Menin töiden jälkeen (luokka)kaverin luo ja olin siellä reilu pari tuntia. Ja se oli tosi kivaa! Mietin, miksen vietä hänen kanssaan enemmän aikaa? Oon ilmeisesti jotenkin niin kangistunut niihin ihmisiin, joiden kanssa hengaan suurimman osan vapaa-ajastani. Ei sillä, en vaihtaisi yhtäkään hetkeä heidän kanssaa, ne ja he ovat korvaamattomia!♥

Mutta silti voisi yrittää hengailla myös muiden kanssa ja luoda uusia ystävyyssuhteita.

"Kesä vielä jäädä vois..."

Kohta alkaa kesä olla ohitse, miten aika onkin menny nii nopeesti?! Tähän kesään on kuulunut oikeastaan vain töitä. Oon nähny asiakkaiden ja työkavereiden lisäksi melko vähän muita tyyppejä. Kuitenkin jonkin verra, mut liian vähän. Mut onneks töissä on ollu paikotellen niin hauskaa, että on saanu nauraa vedet silmissä sekä muille että myös itelleen.

Kesäkuu ja kesä alko sillä, että olin DIAKin pääsykokeilla ja kaiman yökyläilyllä. Olin siis koululla tutoroimaissa pääsykokelaita ja hengaamassa muiden tutoreiden kanssa. Osallistuin myös ystävien kanssa erääseen mielenosoitukseen Hesassa ja hengailtiin muuten vaan. Puolessa välissä kuuta tuli ajettua kahden päivän aikana väli Espoo-Lempäälä-Espoo kaksi kertaa ystävän kanssa. Juhannuksen olin kotona vanhempien luona. Kävin luovuttamassa verta ja kesäkuun vikana viikonloppuna suuntasin ystävän luo Kuopioon.

Heinäkuussa olin pitkälti töissä. Kerran kokoonnuttiin yhteen neljän tyypin kanssa ja oli kivaa nähä porukkaa. Olin mukana yhessä raamiksessa, josta tunsin vaan oman ystäväni. Kävin moikkaamassa kummipoikaa, veljeä ja kälyä. Perheen luonakin tuli vietettyä yksi viikonloppu ja samalla vietettiin pikkusiskon synttäreitä. Viime viikolla matkasin taas Lappeenrantaan, sillä ystäväpariskunta meni naimisiin. Aivan ihana pari, onnellisempaa en oo nähny!♥

Töissä on ollut välillä niin rauhallista, välillä taas menoa ja meininkiä. Ollaan tehty retkiä: Kaivopuisto, alpakkatila ja Mäntsälän tanssilava. Työntekijöiden kanssa ollaan naurettu ihan mahottomasti, porukka on aivan mahti!


Vähitellen myös alkaa elämä tasoittua. Tai no en tiiä. Ehkä. Ehkei sittenkää. Välillä on parempia päiviä, välillä taas huonompia. Pakko on ollut oppia elämään ja tottua kaikkeen. Syksy tuo lisäksi omat paineensa, haasteensa ja vaikeat päätökset, mut eiköhän niistä(kin) selviä.

Elämä heittelee...

Tasan vuosi sitten kirjoitin siitä, miten miun elämä on muutunut tosi iloisesti. Silloin olin juuri muuttanut solusta yksiöön ja olin seurustellut reilun kuukauden. Elämä kukoisti ja hymyili. Kaikki oli aivan ihanaa!

Toisin on nyt. Elämä on heitellyt ja tuntuu, että mikään ei ole hyvin. Tuntuu, että alamäki alkoi, kun exäni ilmoitti haluavansa erota. Sen jälkeen on ollut vaikka ja mitä. Koulustressiä: opinnäytetyön aihe vaihtui ja stressaa muutenki ihan älyttömästi, harjoittelupaikkaa ei meinannut löytyä ja kaikki muut tehtävät ja jutut lisäksi. Huoli lähimmäisistä, joilla on ollut vaikeaa. Molemmat isoäitini kuolivat tasan kolmen viikon välein ja sen vuoksi on tullut matkustettua vanhempien luo useammin kuin oli alunperin ollut suunnitelmissa ja matkustaminen väsyttää. Ja sit kaikkea muuta oikeesti pientä, mikä on tuntunut älyttömän suurelta.

Oon yrittänyt pohtia sitä, miten saisin tilanteen sellaseks kuin se oli ennen eroa. Silloin kaikki oli hyvin. Eihän sitä toki olisi voinut estää esimerkiksi isoäitien kuolemia, mutta olisi se helpottanut omaa oloa, jos olisi ollut itselle tärkeä ja rakas rinnalla tukemassa. Miun pitää yrittää tajuta, etten pysty vaikuttamaa tilanteeseen muuten kuin omalta kohdaltani: miun pitäis oppia jättämään kaikki ikävä taakse ja alkaa nauttimaan enemmän elämästä.

Onni on kuitenkin ollut, että miulla on perheen lisäksi oikeesti sellasia ystäviä, jotka välittää ja kuuntelee. Tää kevät ois ollut täysi mahdottomuus selvitä ilman heitä!♥

Rikki.

Matkustin tänään lähijunalla Helsinkiin. Katsoin junan ikkunasta ulos ja näin nuoren parin kulkevan käsi kädessä. He hymyilivät toisilleen. Kuinka söpöä!

Vuosi sitten haaveilin itse samasta. Haaveilin, että saisin joskus pitää rakastamani ihmisen kädestä kiinni ja olla häntä lähellä. Katsoin aina kaikkia pareja haikeudella. Mietin, miltäköhän se tuntuu. En ollut koskaan ennen tehnyt niin. En siis osannut kuvitella, miltä se tuntuu.

Nyt, vuosi myöhemmin haaveilen edelleen samasta: saisinpa pitää rakastamani ihmisen kädestä kiinni ja olla häntä lähellä. Katson edelleen aina kaikkia pareja samalla haikeudella. Erona viime vuoteen on se, että nyt tiedän, miltä se tuntuu. Se tuntuu taivaalliselta! En vain enää koe sitä päivittäin, tai edes viikottain.

Ero.

Siitä on nyt pari kuukautta. Alkuun mietin päivittäin, miksi suhteen piti päättyä. Mitä tein väärin? Miksi en kelvannut? Mikä meni vikaan?
Nyt teen sitä jo harvemmin. Silti pahoina hetkinä mielessä pyörii samat kysymykset. Ikävöin niitä hetkiä, kun sain pitää rakkaani kädestä kiinni tai kun sain painaa pääni hänen rintaansa vasten.

Mielestäni meillä meni hyvin. Ei ilmeisesti sittenkään.

Alan kuitenkin vähitellen päästä yli. Tai ainakin niin luulen. Enää en niin useasti koe niin pahaa ahdistusta, että valvon puoli yötä sen jälkeen, kun olemme henganneet samassa porukassa. Eikö se ole merkki yli pääsemisestä? Niin haluan ainakin itselleni uskotella.

Tai oikeastaan rakastan häntä vieläkin. Sanoinkuvaamattoman paljon. Hän ei vain enää tunne samoin. Tai niin luulen, ei hän muuten olisi halunnut erota.

Haluan vielä joskus kokea saman tunteen. Sen, miltä tuntuu rakastaa toista niin että sattuu. Sen, miltä tuntuu pitää rakkaan kädestä kiinni. Ja että se on molemmin puolista.

En kuitenkaan ole vielä valmis. Olen vielä itse sisältä niin rikki, että en ole valmis uuteen suhteeseen. Jos nyt aloittaisin suhteen uuden ihmisen kanssa, niin satuttaisin vain häntä. Ja myös itseäni. En pystyisi antamaan kaikkeani hänelle ja suhteellemme. Ensin minun pitää päästää entisestä irti, että voisin rakastua vilpittömästi uudelleen.

Mutta sen aika tulee vielä. Olen siitä varma. Vielä joskus olen niin ehjä, että olen valmis elämään toisen ihmisen kanssa. Vielä joskus olen päästänyt irti menneestä ja voin keskittyä uuteen ihmiseen. Ja antamaan itseni täysin hänelle.

Missing you.

"And if you ever wonder
I'm lonely here tonight.
I'm lost here in this moment
and time keeps slipping by.
And if I could have just one wish
I'd have you by my side.

 (--)

Well I try to live without you,
the tears fall from my eyes.
I'm alone and I feel empty
God I'm torn apart inside."

-Miley Cyrus: Stay-

But still....

"I hope life treats you kind.
And I hope you have all you've dreamed of.
And I wish you joy and happiness
But above all this I wish you love.

And I will always love you."

-Whitney Houston: I will always love you-

 

Kyllä tää tästä!

Tiiättekö tunteen, kun tuntuu, ettei mikään mee putkeen? Viimenen reilu kuukausi on tuntunut just siltä. Elämä ja myös tulevaisuuden suunnitelmat on muuttunu tässä kuukauden aikana täysin. Tai no, mahdollisesti palautunut ihan alkuperäseen, jotka tein kolmisen vuotta sitte. Eihä sitä tosin vielä voi tietää, aika näyttää.

Onneks nyt alkaa jo elämä voittaa ja tuntua siltä, että kyllä tästä selviää hengissä!

Hetki.

Tiiättekö sen hetken, ku tajuaa rakastavansa jotakuta nii paljo, et alkaa itkeä onnesta vaan ajattelemalla tätä ihmistä?

Ja saa vielä olla niin onnekas, et tää ihminen on siun rinnalla osana siun elämää?

Miulla oli äske taas sellanen hetki.

❤

Tänä hetkenä.

Ilon aiheita:

maailmanparannus teen äärellä kaverin kanssa

uusi sukulainen

kesätyö

kavereiden ja tuttujen lapset

poikaystävä ja menneet 9kk♥

ystävät/kaverit

Harmittaa:

vähäinen yhteinen, kahden keskinen aika

asioiden kuuleminen muiden kautta eikä suoraan henkilöltä itseltään

 

Mietityttää:

kevät/syksy

oppari

ensi vuoden asumis- ja työkuviot

tulevaisuus

 

Usko ja parisuhde.

Itelle yks tärkeimmistä asioista uskossa ja sen hoitamisessa on messussa käyminen ja siellä saatava ehtoollinen. Tän vuoksi pyrin käymään kirkossa mahdollisimman usein. Nykyisin on tullut käytyä vähintään kerran viikossa. Normaalisti useamminkin, sillä koulussa meillä on joka torstai aamujumis, torstaisin käyn myös iltamessussa ja sunnuntaisin käyn aamulla messussa. Ja joskus sunnuntaisin on myös illalla messu, jossa tulee käytyä. Aika monesti siis! Joku vois sanoa, et liiankin useesti. Mut ei miusta.

Miusta on aina yhtä hienoa, kun saa mennä ehtoollispöytään ottamaan vastaan Jeesuksen ruumis ja veri, vaikka onkin syntinen ja vajavainen ihminen. Vaikka se on hienoa käydä yksin, niin silti on vielä hienompaa, kun sen saa tehdä itelleen rakkaan ihmisen kanssa. Tajusin sen tänään. Illalla oli messu ja kun oltiin menossa ehtoolliselle, niin tuli tosi iso kiitollisuuden tunne siitä, että saan jakaa tän hetken just miun poikaystävän kanssa. Saadaan olla rinnakkain alttarilla ja ottaa vastaan tää meille annettu ateria.

Toki ehtoollinen on ihmisen ittensä ja Jumalan välinen kahdenkeskinen hetki, mutta on hienoa tietää, että toinen puolisko käy myös ja että sen voi tehdä yhdessä. Ja tietää samalla myös, et jaetaan sama usko ja sen vuoksi ainaki aika isolta osin sama arvomaailma. Kokemusta ei oo siitä, millasta ois olla yhdessä ei-uskovan kanssa, nii en voi mennä sanomaa siitä mitään.

Oon vaa nyt niin kiitollinen siitä, että saan elää uskossa olevan ihmisen kanssa!♥

Missä on miun koti?

Edellisessä viestissä jo vähä hehkutin sitä, miten ihanaa on olla taas takasi kotona Espoossa. Ja päivin siitä myös eile Facebookissa samaan hehkuttavaan sävyyn. Mut se on totta, täällä on tosi hyvä olla! Ei siis sillä, et kotona vanhmpien luona ei olis, mut täällä on eritavalla.

Ystävien kanssa eile tuli taas viestiteltyä jaku kerroin heillekki, et on tosi kiva olla taas täällä, nii  eräs vaa laitto "Sinistä on tullu iha Espoon tyttö". Niihä se taitaa vähä olla. Toki mie tunnen, et koti on myös Lappeenrannassa vanhempien luona. Just sen takia, koska vanhemmat ja pikkusisko asuu siellä. Ja lähellä myös muita tärkeitä ihmisiä.

Tänää illalla ooteltii poikaystävän kanssa, et miun bussi tulee. Siinä ootellassa sanoin hänellekki, et on nii ihana olla taas täällä. Hää sit kysy, et tunnenko mie sillä tavalla, et täällä on miun koti. Vastasin siihe, et kyl mie tunnen. Ja selitinki vähä, et miks.

Espoo tosiaan tuntuu kodilta. Ei sen takia, et oisin iha rakastunut kaupunkiin (on tää kyllä hyvä paikka ollu asua, en sano vastaan), vaan kaiken muun vuoksi. Ihmiset ja asiat on tehny tästä kodinomaisen paikan. Ekaks koulu, ystävät ja seurakunta, johon onneks oon löytäny yhteyden. Ja se, et nyt kun on itsenäistynyt, nii kaipaa myös sitä omaa rauhaa ja aikaa ihan erilailla ku aiemmi. Ja täällä sitä saa, ku asuu yksin. Mikä on miusta vaa hyvä juttu. Mut nyt kun myös poikaystävä on täällä, nii se on vielä enemmä syventäny tätä tunnetta ja halua olla täällä. Minkään tai kenenkään muun vuoks en olis tullu kesken loman Espooseen niiku tällä viikolla tein.

Oon todennu sen, et ihmiset tekee aika pitkälle sen, missä tuntuu kodilta ja hyvältä olla. En olis koulun alottaessani syksyllä 2012, et voisin sanoa jotaki muuta paikkaa kuin Lappeenrantaa kodiksi. Mut nyt asia on iha toinen. Asioilla on tapana muuttua. Mikä on hyvä juttu, ainakin välillä.

Uusi vuosi käynnissä.

Se ois uusi vuosi otettu vastaan, joten hyvää uutta vuotta 2015!

Vuosi on lähtenyt hyvin käyntiin. Viikonloppuna vietin ystävän luona Pirkanmaalla. Menin perjantaina ja lähin sunnuntaina. Hengattii, käytiin syömässä, pelailtii, höpöteltiin, koomailtii, valvottiin myöhää, käytiin Uudessa Alussa ja jumiksessa. Kaikkea kivaa siis!

Maanantaina näin yhtä ystävää, oli kiva nähä! Kateltii heidän hää- ja häämatkakuvia sekä höpöteltiin. Ei oltu nähty sitten marraskuun lopun, nii oli kiva nähä! Ois ollu kiva olla vähä pidempääki, mut päivä oli ainut, millo kerkesin enne lähtöä olemaan ja se oli aika illasta. Mut parempi vähän aikaa ku ei ollenkaa.

Tiistaina pakkailin tavaroita, sillä päätin sunnuntaina, että tuunkin jo keskiviikkona takasi Espooseen. Alunperin oli suunnitelma, et oisin tullu vasta tän viikon sunnuntaina, mut tuntu jo siltä, että haluaa pois. Kerroin harvoille, et oon tulossa. En kertonut edes poikaystävälle, sillä halusin yllättää. Keskiviikkona siis matkustin Espooseen ja illalla menin seurakunnan nuorten aikuisten raamikseen, jossa tapasin monia tuttuja joulun jälkeen, vaihdettii kuulumisia ja luettiin yhessä Raamattua. Oli kyllä taas niiiin kivaa! Ja oli ihana myös yllättää rakas!♥ Ei oltu nähty 2,5 viikkoon, nii oli iha hirmu iso ikävä.

Tänää tein iltapäivällä syksyn harkkarapsaa ja kävin ystävän luona opiskelemassa enkkua. Illalla oli Risteys-messu, jossa oli taas kiva käydä ja nähä tyyppejä pitkästä aikaa!

Voi että, on nii ihana olla taas täällä, ei voi muuta sanoa!