Missä on miun koti?

Edellisessä viestissä jo vähä hehkutin sitä, miten ihanaa on olla taas takasi kotona Espoossa. Ja päivin siitä myös eile Facebookissa samaan hehkuttavaan sävyyn. Mut se on totta, täällä on tosi hyvä olla! Ei siis sillä, et kotona vanhmpien luona ei olis, mut täällä on eritavalla.

Ystävien kanssa eile tuli taas viestiteltyä jaku kerroin heillekki, et on tosi kiva olla taas täällä, nii  eräs vaa laitto "Sinistä on tullu iha Espoon tyttö". Niihä se taitaa vähä olla. Toki mie tunnen, et koti on myös Lappeenrannassa vanhempien luona. Just sen takia, koska vanhemmat ja pikkusisko asuu siellä. Ja lähellä myös muita tärkeitä ihmisiä.

Tänää illalla ooteltii poikaystävän kanssa, et miun bussi tulee. Siinä ootellassa sanoin hänellekki, et on nii ihana olla taas täällä. Hää sit kysy, et tunnenko mie sillä tavalla, et täällä on miun koti. Vastasin siihe, et kyl mie tunnen. Ja selitinki vähä, et miks.

Espoo tosiaan tuntuu kodilta. Ei sen takia, et oisin iha rakastunut kaupunkiin (on tää kyllä hyvä paikka ollu asua, en sano vastaan), vaan kaiken muun vuoksi. Ihmiset ja asiat on tehny tästä kodinomaisen paikan. Ekaks koulu, ystävät ja seurakunta, johon onneks oon löytäny yhteyden. Ja se, et nyt kun on itsenäistynyt, nii kaipaa myös sitä omaa rauhaa ja aikaa ihan erilailla ku aiemmi. Ja täällä sitä saa, ku asuu yksin. Mikä on miusta vaa hyvä juttu. Mut nyt kun myös poikaystävä on täällä, nii se on vielä enemmä syventäny tätä tunnetta ja halua olla täällä. Minkään tai kenenkään muun vuoks en olis tullu kesken loman Espooseen niiku tällä viikolla tein.

Oon todennu sen, et ihmiset tekee aika pitkälle sen, missä tuntuu kodilta ja hyvältä olla. En olis koulun alottaessani syksyllä 2012, et voisin sanoa jotaki muuta paikkaa kuin Lappeenrantaa kodiksi. Mut nyt asia on iha toinen. Asioilla on tapana muuttua. Mikä on hyvä juttu, ainakin välillä.