Jos vaikka taas aloittaisi bloggaamisen?

Oon pitänyt tiedostamatonta taukoa kirjoittelusta. Viimeisimmät tekstit on yli vuoden takaa ja niiden sävy on hyvin synkkä tai no, enemmänkin surumielinen ja kaipaava. Ja ne kuvaa miun sen ajan elämän fiiliksiä. En ollut käsitellyt kaikkia tunteita kunnolla ja olin kiinni vanhassa, mikä vaikutti elämään välillä ihan liikaa. Mut onneks nykyisin omat fiilikset on paljon valoisammat, ainakin pääasiassa. Toki jokaisella on joskus niitä ei niin hyviä päiviä ja silloin tulee synkisteltyä.

Yritän siis jatkossa pitää paremmassa tasapainossa tän blogin fiiliksiä, mut kuitenkin kertoa ihan rehellisesti, mitä kuuluu ja miltä tuntuu.

Ei näitä varmaan kukaan lue, mut ehkä tää onkin enemmän miun omaksi iloksi ja päiväkirjaksi. Toki, jos joku näitä lukee, niin tervetuloa! En lupaa mitään säännöllistä päivittäistä tai edes viikottaista kirjoittelua. Tekstejä tulee, kun siltä tuntuu ja itellä on aikaa.

Kuvitelmaa.

Katson ulos.

Odotan.

Odotan sinun tulevan taakseni

ja kietovan kätesi ympärilleni.

Tunnen sinut

ja sinun tuoksusi.

Käännyn.

Ei, et ole siinä.

Se oli vain kuvitelmaa.

Ehkä olet jo jonkun

jonkun aivan toisen

ja teet hänelle niin.

En tiedä.

Enkä tiedä,

haluaisinko edes tietää.

Ehkä se helpottaisi,

osaisin päästää irti

ja jatkaa elämääni.

Toisaalta

jo ajatus siitä sattuu.

Haaveissani,

vain haaveissani

palaamme vielä yhteen.

Jatkamme siitä, mihin jäimme.

Eläisimme yhdessä

kunnes kuolema meidät erottaa.

Ikäväni on sanoinkuvaamaton.

Odotus ja kaipuu.

Oon julkaissut parina viime päivänä julkaisuja Facebookissa, joissa oon kertonut vanhasta työpaikasta, jossa lopetin perjantaina ja uudesta työpaikasta, jossa aloitin tänään. Vaikka ei pitäisi, odotin yhden henkilön tykkäystä kyseisiin julkaisuihin. Tänään hän vihdoin tykkäsi yhdestä niistä kolmesta julkaisusta.

Hymy nousi kasvoille, ilahduin ja aattelin, että vihdoin! Ja samalla tajusin, miten kova ikävä miulla on ja miten kaipaankaan häntä. Ja luulin, etten enää tuntisi näin vaan olisin unohtanut ne tunteet. Mutys se ei tainnutkaan mennä ihan niin kuin olin ajatellut...

Toisen kaipuu.

Miun elämässä kaikki on tällä hetkellä melko hyvin. Asioita on järjestynyt ja tulevaisuus on turvattu määrittelemättömäksi ajaksi. Silti sitä kaipaa jotakin lisää. Ja mie kaipaan toista ihmistä rinnalle.

Miun ympärillä on paljon ihmisiä, jotka ovat löytäneet itselleen rinnalle sen toisen puoliskon. Osaa oon saanut olla seuraamassa ihan läheltä, osaa vähän kauempaa. Oon todella onnellinen heidän puolestaa, mutta samalla katson heitä haikeina ja kaipaavana. Miullakin on ollut joskus se toinen rinnalla. Mutta ei ole ollut enää yli vuoteen. Joskus oon jopa miettinyt, että kaipaisinko toista ihmistä rinnalleni niin paljon, jos en olisi koskaan seurustellut. Silloin en tietäisi, mitä on olla toisen kanssa ja sitten yhtäkkiä ketään ei enää olekaan.

Ja ei, en missään nimessä kadu tai halua unohtaa sitä 9,5kk, jonka sain viettää ihanan ihmisen kanssa. Ei. Ajattelen enemmänkin sitä, miltä kaikelta tunnemylläkältä sitä olisikaan välttynyt, jos niin ei olisikaan tapahtunut. Toisaalta taas sitä ei olisi tässä ja tällaisena ihmisenä kuin nyt on, jos ei olisi kokenut kaikkea sitä myllerrystä. Se on osa miuta eikä tuu muuttumaan miksikään.

Täytyy kyllä todeta, etten enää juurikaan mieti "meitä", siis miuta ja exääni. Kuitenkin aina silloin tällöin muistot palaa mieleen esimerkiksi jonkun Facebookin muiston tai valokuvan vuoksi ja silloin niitä toki miettii. Nykyisin pääasiassa vain hymyssä suin. Pystyn keskustelemaan asiasta ilman, että ahdistun ja menetän yöunet sen vuoksi. Oon oikeastaan päässyt yli tapahtuneesta.

Oon onnellinen, että ollaan hyvissä väleissä toistemme kanssa.

Uskon ja luotan, että kuten muissakin asioissa, niin ihmissuhdeasioissakin tapahtuu selkeytymistä ajan kanssa. Sitä ei vain pidä kiirehtiä. Kaikki omalla painollaan. Mutta kun silti...

13.päivä

En oo aiemmin miettinyt oikeastaan juurikaan päivämäärien merkitystä miun elämässä. Tässä parin vuoden aikana oon kuitenkin huomannut, että monet merkittävät tapahtumat, jolloin on joko alkanut tai loppunut  on tapahtunut kuukauden 13.päivä. Aina ei toki saman kuun aikana, mutta kuitenkin. Jotenkin toi 13.päivä on ollut sellanen, jolloin on tapahtunut kaikkea.

Tänään on esimerkiksi tasan 6 vuotta siitä, kun miulla ja yhdellä tärkeimmistä ystävistäni alkoi Facebook-kaveruus. Silloin ei osattu kumpikaan ajatella, että meistä voisi tulla toisillemme näin tärkeitä.

Tasan vuosi sitten sain myös kuulla huojentavia uutisia, kun itselleni tärkeä ihminen pääsi tehohoidossa pois ja seuraavana päivänä kotiin.

13.päivä liittyi monella tapaa myös menneeseen parisuhteeseeni. Sen ensiaskeleisiin ja viimeiseen askeeleeseen. Ja muutenkin joitakin asioita tapahtui juuri 13.päivä.

Enemmän on tapahtunut hyvää kuin ikävää tuona päivänä. 13.päivä jotakin kuuta. Eihän sillä niin väliä, mutta siitä on tullut merkityksellinen. Ja sitä se saa olla.

Tyhjä elämä?

Olin tänää iltavuorossa. Yökkö tuli töihin ja kysyi, pystyisinkö olemaan huomenillalla tunnin normaalia pidempään töissä. Tottakai voin, oli miun vastaus. Siinä sit heitettiin vitsiä, etteihän miulla muuta elämässä ole, kun on töitä koko viikonloppu eikä muutenkaan, kun työt vie ison osan ajasta. Ihan sellasta viatonta läppää.

Kuitenkin töistä lähdettyäni ja bussiin päästessäni aloin jossakin vaiheessa pohtia, että oliko siinä miun vitsinheitossa jotakin perää. Tuntuu nimittäin siltä, että työt vie oikeastaan kaiken ajan elämästä enkä muuta ehdi tekemään. Ja vapaapäivinä oon niin väsynyt, etten juurikaan jaksa tehdä muuta kuin pakolliset kotityöt ja loput ajasta makaan sohvalla ja katon telkkaria.

Tuli pieni (tai no ei ihan pieni) ahdistus. En halua, että miun koko loppu elämä on tällästä. En halua jäädä yksin. Vaikka tykkään työstäni tosi paljon, en halua, että miun elämä koostuu vain työvuoroista ja niiden jälkeen väsyneenä kotona makoilusta. Ja jos se tulee olemaan pitkänkin aikaa tällästä, niin enhän mie ketään voi löytää, jolloin jään yksin. Ja tähän ei omalla kohdallani auta se, että sanotaan "siehän oot vielä niin nuori, ettei oo mikään kiire".

Kuitenkin oon tosi läheisyyden kaipunen ja haluan perheen. Ei toki tarvi heti just nyt saada, mut kyllä mie toivoisin, että miulla olisi perhe jo muutaman vuoden sisällä. Tai ainakin puoliso, jonka kanssa jakaa arkea. Toki tää kämppiselämä on tosi jees, mut kyllä silti kaipais sen oman toisen puoliskon, jonka kanssa jakaa asunto ja elämä.

Pohdin myös, että miten pystyinkään munaamaan suhteeni niin, että vuosi sitten tuli ero. Mitä ois pitäny tehdä toisin, ettei niin olisikaan käyny? Jos kaikki ois menny toisin, niin elämä voisi ainakin havitella sitä, mistä tällä hetkellä haaveilen.

Eihän jossittelu auta, pikemminkin sekottaa päätä vielä enemmän. Mut ei sitä voi itelleen mitään. Ehkä joskus tää taas tästä.

Ehkä joskus.

Tuntuu, et oon ihan yksin.

Tuntuu, ettei tää oo miun koti.

Tuntuu, et haluisin vaan lähteä täältä.

Haluaisin unohtaa.

Haluaisin löytää ihmisen, joka rakastaa.

Haluaisin olla onnellinen.

Ehkä joskus. Toivottavasti.