Olin tänää iltavuorossa. Yökkö tuli töihin ja kysyi, pystyisinkö olemaan huomenillalla tunnin normaalia pidempään töissä. Tottakai voin, oli miun vastaus. Siinä sit heitettiin vitsiä, etteihän miulla muuta elämässä ole, kun on töitä koko viikonloppu eikä muutenkaan, kun työt vie ison osan ajasta. Ihan sellasta viatonta läppää.
Kuitenkin töistä lähdettyäni ja bussiin päästessäni aloin jossakin vaiheessa pohtia, että oliko siinä miun vitsinheitossa jotakin perää. Tuntuu nimittäin siltä, että työt vie oikeastaan kaiken ajan elämästä enkä muuta ehdi tekemään. Ja vapaapäivinä oon niin väsynyt, etten juurikaan jaksa tehdä muuta kuin pakolliset kotityöt ja loput ajasta makaan sohvalla ja katon telkkaria.
Tuli pieni (tai no ei ihan pieni) ahdistus. En halua, että miun koko loppu elämä on tällästä. En halua jäädä yksin. Vaikka tykkään työstäni tosi paljon, en halua, että miun elämä koostuu vain työvuoroista ja niiden jälkeen väsyneenä kotona makoilusta. Ja jos se tulee olemaan pitkänkin aikaa tällästä, niin enhän mie ketään voi löytää, jolloin jään yksin. Ja tähän ei omalla kohdallani auta se, että sanotaan "siehän oot vielä niin nuori, ettei oo mikään kiire".
Kuitenkin oon tosi läheisyyden kaipunen ja haluan perheen. Ei toki tarvi heti just nyt saada, mut kyllä mie toivoisin, että miulla olisi perhe jo muutaman vuoden sisällä. Tai ainakin puoliso, jonka kanssa jakaa arkea. Toki tää kämppiselämä on tosi jees, mut kyllä silti kaipais sen oman toisen puoliskon, jonka kanssa jakaa asunto ja elämä.
Pohdin myös, että miten pystyinkään munaamaan suhteeni niin, että vuosi sitten tuli ero. Mitä ois pitäny tehdä toisin, ettei niin olisikaan käyny? Jos kaikki ois menny toisin, niin elämä voisi ainakin havitella sitä, mistä tällä hetkellä haaveilen.
Eihän jossittelu auta, pikemminkin sekottaa päätä vielä enemmän. Mut ei sitä voi itelleen mitään. Ehkä joskus tää taas tästä.
