Muistoja ja haikeutta

Miks läksiäiset on aina nii vaikeita? Tänää oli siis mein nuorisopastorin läksiäiset kirkolla. Menin muutaman kaverin kanssa kolmen aikoihin tekemää korttia ja sit viideltä alkokin sitte itse läksiäiset. Paikalle tuli ihan kivasti porukkaa, reilu kymmenen. Oishan se ollu kiva, jos ois ollu enemmänki, mut monilla oli nii paljo kaikkee muuta, etteivät päässeet paikalle.

Illan aikana lauleltii, leikittii, kerrottii muistoja ja muistikuvia, syötiin kakkua, itkettiin ja naurettii. Oli tosi haikeeta, kun hää on ollu koko isosurani ajan mein pappina ja yhtäkkiä ei enää olekkaa. Ja kyllä, itkin ihan hirmusen paljon. Alkuun ei, mut loppua kohden kyllä. Varsinkin sillo, ku hää kerto, mite on ollu ilo olla mukana ja kattomassa mein kasvua ihmisinä, ja et hällä on ollu ilo ja kunnia olla läsnä mein elämässä. Ja kaiken kruunasi se, että laulettiin Jäähyväiset. Ei meinannut tulla laulamisesta mitää. No, jos ollaa rehellisiä, nii ei tullukkaa. Itkin, katoin kaveria päi ja itkin vielä kovemmi.

On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa
nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa
jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin
sulle laulamme nyt näkemiin

Kertosäe:
Turvallista matkaa me toivotamme näin
On aika purjeet nostaa ylöspäin
Turvallista matkaa aalloilla elämän,
kanssa hyvän ystävän

Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa,
on joskus kyyneleitä ja joskus naurattaa
on yksi joka pystyy, kaiken ymmärtää,
Jeesus vierellemme aina jää

Kertosäe

Jäähyväiset on nii ihana laulu, mut siitä on nii paljo muistoja, et se itkettää joka kerta. Oon laulanu sitä nii monissä läksiäisissä, viimeeks viime ja sitä edellisenä vuonna. Aina sama reaktio. Mut siinä on nii paljo tunnetta mukana, etten yhtää ihmettele... Ilta päätettiin hartauteen ja sisaruspiiriin, jonka jälkee oli vielä halauskierros. Siitä sitte lähdettii omiin suuntiimme.

Ja myö päädyttiin neljän kaverin kanssa pizzalle kirkon lähellä olevaan pizzeriaan. Siinä sit istuttiin ainakin reilu tunti ja puhuttii kaikesta maan ja taivaan välillä. Mietittii tulevaisuutta ja sitä, mite kaikki meistä haluaa joskus perustaa perheen. Aikasemmi olin just yhen toisen kaverin kanssa puhunu siitä, et meil on vauvakuume molemmilla. :D Hyvää jatkoa siis sille keskustelulle. Siitä sit suunnattii jokainen omiin koteihimme, olin täällä puolen kymmenen aikoihin.
KIITOS ILLASTA TYTSYT, oli superhyperkivaa!♥
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Eile miuta alko illalla ahistamaa nii paljo kotona, et oli pakko lähteä ulos. Otin siis auton alle ja ajoin läheiselle uimarannalle. Siellä mie istuin ja kirjottelin vähä vihkoo, tuli vaa vajaan sivun verra. Voisin jakaa yhen tai oikeestaa pari lausetta, mitä eile kirjottelin:

"Kävin ostamassa tän vihon sitä varte, et voin kirjottaa pahan olon, mut en osaa sanottaa sitä. On sellane olo, et pitäs saada huutaa ja itkeä kaikki pois, mut ei tuu mitää. Onks miussa jotai vikaa?!?"

Tuolta miusta eile tuntu. En tiiä mistä tuo tunne tuli. Mut se oli oikeesti ahistavaa. Istuin siinä rannalla varmaa reilun tunnin, mut sit piti lähtee pois, ku alko teinejä tulemaa enemmä ja enemmä siihe, etten enää halunnu olla siinä. Menin autolle, istun ratin takana varmaa viitisen minuuttia ja vaa tuijotin etee päi. Sit lähin vaa ajamaa. Ajoin Kutostielle, lähin Kouvolan suuntaa. Tulin risteyksee, missä olis voinu jatkaa Kouvolaa kohti, minkä meinasinki tehä. Mut viime hetkellä vaihoin kaistaa ja lähin takasi kotia päi.

Täysin itsensä kanssa oleminen on oikeesti tosi rentouttavaa. Pystyy/joutuu olemaa vaa oman päänsä kanssa ja miettimää asioita. Ja siitä oli apua, ainaki miulle! Täytyy tehä tuota useemminki. :) Mut tuon reissun jälkee oli taas paljo parempi olo eikä se huono olo oo tullu ainakaa vielä, onneks, takasi. Toivottavasti ei tuukkaa!